Usein tuntuu kuin mitään muuta ei olisikaan kuin tämä huone.

Taas makasin pimeässä miettimässä, miten kaikki tuntuu vain unelta. Lapsuus, perhe, ystävät. Todellisuudessa on vain kellon tikittävä ääni ja tuntikausien odotus. Voisin ottaa unilääkkeen, mutta se tuntuu vastemieliseltä. En halua enää yhtään pilleriä.

Ne ehdottivat taas uutta lääkettä. Sellaista joka tekee iloiseksi.

Lääketiede on sitten ihmeellistä. Potilaasta ei tarvitse edes tietää muuta, kuin muutama rivi tekstiä. Pillerit kouraan ja seuraava vuoronumero. Muilla sairauksilla ja menneisyydellä ei ole mitään merkitystä mielialaan. Kaikki johtuu aivojen välittäjäaineista.

Pistää epäilemään ammattitaitoaan.

Olen kyllästynyt neuloihin ja testeihin ja pillereihin ja lääkäreihin. 

Siltikin. Ajatus omalla tavallaan houkuttaa. Tiedän, ettei mikään pilleri tee ketään iloiseksi. Olisihan se kuitenkin ihanaa jos se olisi niin helppoa. Otetaan vain pilleri ja maailma muuttuu toiseksi.

Viime kerralla se teki vain agressiivisemmaksi. Enkä enää voinut kirjoittaa.

Tiedän, että masennus lääkkeet aiheuttaisivat lähipiirissä paheksuntaa. Miten usein olenkaan kuullut, että "MINÄ en ainakaan IKINÄ sellaisiin koskisi".

Sitä vain miettii, että jos on mahdollisuus, pienikin, että voisin olla niinkuin kaikki muutkin... ottaisinko sen? Tällä hetkellä tuntuu, että mikä vain olisi parempi kuin vain maata eristyksissä maailmalta, piilossa huoneeni perällä haluamatta koskaan tulla ulos, kiroten samalla yksinäisyyttään.

Haluaisin nauttia samoista asioista kuin muutkin. Nyt en voi käydä edes kaupassa.

Pahoittelen jo etukäteen kielenkäyttöä, nyt vituttaa.

 

Kävin sitten koululääkärillä tai mikä lieneekään ja ne haluaisi taas pistää mut johonkin saatanan terapiaan. Todella hienosti onnistui viime kerralla ja aika selväksi siellä tuli että ne ei voi tehdä vittuakaan minkään eteen ja rivien välissä annettiin ymmärtää, että teeppäs tilaa oikeasti sairaille. Ja minähän teen, koska mistään terapiasta ei ole MITÄÄN hyötyä, pelkkää ajan ja yhteiskunnan rahojen tuhlausta. En tarvitse mitään terapia tätiä muka-ymmärtämään, vaan uudet sisäelimet, luut, silmät, hampaat ja aivot.

En usko, että olen menossa sinne takaisin tuhlaamaan aikaani. Kerran on jo todettu, ettei mitään oikeaa ole tehtävissä, tämä on asenne ongelma.

Masennus testit on muutenkin täyttä paskaa, en edes tiedä miksi vastasin rehellisesti tietäessäni testin antavan väärän pistemäärän. Väsymys ja painon lasku selittyvät sairastamisella. En näe tulevaisuudessa mitään toivoa.... Ja miksi pitäisi, kuolen kuitenkin, joten olisihan se helvetin tyhmää tehdä mitään epärealistisia suunnitelmia joita en jaksa toteuttaa. Kohtalonani on kuolla peräkammariin. Miksi hankkisin koulutuksen tai työn jos en halua tai odota elämältä yhtään mitään. Miksi tehdä jotain mitä inhoaa kun ei ole edessä mitään mitä haluaa. Muut työskentelevät toteuttaakseen haaveensa tai selvitäkseen elämässä. Minulla ei ole haaveita. Ihan sama selviänkö elämästä. Jos kyse olisi vain siitä mitä minä haluan, voisin samantien tappaa itseni, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. En varsinaisesti halua kuolla, mutta en sanoisi mitenkään välittäväni elämisestäkään. En halua tappaa itseäni.

Kuulostaa ehkä masentuneelta puheelta, mutta olen jo sen vaiheen ohi. En ole surullinen. Olen vihainen. Vihainen ja välinpitämätön.

Koko maailma on pielessä. Ihmiset eivät kunnioita mitään, eivät toisiaan, eivät ympäristöään. Katson ympärilleni ja näen vain huonosti käyttäytyviä, röyhkeitä ihmisiä. Jopa opettajani koulussa on tällainen. Niin tottunut ihmisten röyhkeyteen, että tiuskii ja huutaa jo valmiiksi, ihan varmuuden vuoksi, ennen kuin mitään tapahtuu. Haluaisin kunnioittaa opettajiani. Haluan kunnioituksen olevan molemmin puolista. En voi kunnioittaa ketään niin töykeää ja kylmää.

Se on vain yksi esimerkki. Ole reilu, sinua puukotetaan selkään. Avaa suusi nähdessäsi vääryyttä ja kaikki muut ovat hiljaa, vaikka tietävät sen olevan totta. Helpompaa olla vain hiljaa ja antaa maailman mädäntyä. 

Maailma ei palkitse reiluutta. Maailma palkitsee röyhkeät.

 

Inhoan kaupungilla notkuvia teinejä joita ei kiinnosta.

Inhoan sitä machoa jolla on oikeus kaikkeen.

Inhoan sitä ämmää joka ei puhu suoraan.

Inhoan teitä hiljaisia.

Inhoan teitä, jotka ette nouse vastaan.

Inhoan teitä, jotka jyräätte kaiken allenne.

Inhoan kaikkea.

Inhoan itseäni.

Haluaisin nähdä maailman palavan.

Haluaisin olla ystävällinen ihmisille, mutta minne tahansa käännään pääni, näen epäystävällisyyttä. Kaikki ovat jo valmiiksi puolustuskannalla. Ystävällisyys ja luottamus tuntuvat vaarallisilta valinnoilta.

En taida tietää mitä haluan. Olen vain vihainen.

 

Turhautuneena opettajat ja vanhemmat raahasivat minut sitten neuvonpitoon, jossa päätettiin, että pidän ainakin pari kuukautta koulusta taukoa ja palaan suorittamaan atto-aineita (samoija aineita kun perus koulussa, ymmärtääkseni), jos jaksaminen sallii.

Se oli helpottavaa. Ensin tunsin syyllisyyttä kun keskeytin taas koulun. Nyt kuitenkin varmuus palaamisesta on. 

Olen herännyt joka aamu viimeistään klo 9 ja mennyt ajoissa nukkumaan. Joinakin päivinä en ole jaksanut kuin maata sängyssä suurimman osan päivää, joinakin päivinä olen ollut liikkeellä paljonkin. Yritin käydä ulkona kavereideni kanssa, mutta siitä ei tullut mitään. En jaksanut tehdä mitään. Nukahdin suoraan kotiin päästyäni.

Tuntuu kuin olisin jotenkin vammainen. Niin kai olenkin. Suututtaa jatkuvasti. Olisi ihanaa olla jollekkin vihainen, mutta mitään ei ole mille voi raivota. Paitsi tietenkin itselleni. Nyt olen vain epämääräisesti vihainen.

Tänäkin aamuna heräsin painajaiseen. Se tuntuu vieläkin todelta. En saa rauhaa. Haluaisin paeta tätä tunnetta, mutta mikään ei auta.

Koulussa ollessani näin usein painajaisia jossa tapoin, tai tein muuten vain silmitöntä väkivaltaa. Niissä unissa oli edes jotain nautinnollista. Nyt uneni sisältävät enemmänkin nöytyytetyksi tulemista, eikä herääminen auta. Muistan vain, että häpeä on todellista.

Olen yrittänyt saada jotain aikaseksi. Tai ainakin olen asennoitunut niin, että nyt saa angstaus riittää. Siksi tuntuu kai niin pahalta, etten ole taas päiviin tehnyt yhtään mitään. Ensimmäisen blogi kirjoituksen jälkeen aloin taas miettimään, että kyllä jotain on tehtävissä, ei se ainakaan mitään auta jos jään sängyn pohjalle makaamaan.

Siivosin huoneeni pintapuolin,selvitin hiukset ja kävin pyöräilemässä ja ihailemassa sykysä. Päätin, että nyt saa riittää, seuraavana päivänä menen kouluun.  Saatiin taas nähdä miten mun päätökset pitää.

Illalla puhuin nettikaverini kanssa skypessä ja pelasin LoLia. Huomasin, ettei siitä tule mitään, sillä pieninkin jännitys aiheutti adrenaliini purkauksen ja sydän alkoi hakkaamaan hullun lailla. En muista koskaan reagoineeni näin. En ole koskaan ollut taipuvainen panikoimaan.

Sydämen tykytys ei laantunut koko yönä, enkä saanut nukuttua. En saanut tehtyä mitään.

Kaksi päivää mennyt ja sama jatkuu. Tunnen sydämen sykkeen lähes jatkuvasti. Puhuin tästä vanhempieni kanssa. Eivät tunnu olevan kovin huolissaan. Kuittasivat, että saattaa johtua stressistä. Äiti puhui jotain lääkäri ajan varaamisesta, mutta en usko että tulee sitä tekemään, jos en siitä muistuttele. En kehtaa. Isä antoi ymmärtää, että en voi lääkärissä kokoajan ravata ja, että onhan sitä muillakin ihmisillä ongelmia.

Olen ollut molemmista sairauksistani oikeassa, toisen kohdalla jouduin vaatimaan lääkäreitä ottamaan testit. Tiedän jos jokin on vialla. Silti ihmiset taitavat pitää minua vain vainoharhaisena ja kuolevaa pelkäävänä, lääkärinkirjasta tauteja hullunkiiltosilmissä etsivänä, omaa napaansa tuijottavana, kiukuttelevana kakarana.

Ehkei se ole niin kaukana totuudesta. Onko luvallista ahdistua ajatuksesta, että todenäköisesti kuolen nuorena? 

Kun sairastuin, ihmisiä jaksoi vielä kiinnostaa ja ymmärrystä riitti. Vähäksi aikaa. Vuosien kuluessa olen tullut sairaammaksi ja väsyneemmäksi, mutta kai minun pitäisi jo osata elää tämän kanssa? Kai minun pitäisi osata muuttaa asenne ja päättää piristyä ja aktivoitua. 

Tuntuu että hukkasin punaisen langan tässä kirjoittaessa. Olisi vielä paljon sanottavaa, mutten saa sitä muotoiltua järkevästi. Toiseen kertaan siis.

Ahdistuneiden teinityttöjen blogeja on internet pullolaan joten ei kai se kaadu vielä yhteen.

En tosin enää ole teini, ainakaan pitkään. Siitä ihmiset jaksaa muistuttaa. En ole enää lapsi, en voi käyttäytyä kuin sellainen. Pitää aikuistua ja muuttaa omilleen. Pitää hankkia koulutus, työ ja oma asunto. Pitää olla tuottava ja itsenäinen yhteiskunnan osa. 

Entä jos on sössinyt asiansa niin pahasti, ettei koskaan tule seisomaan omin jaloin?

Myöhäisessä teini-iässä alkoi ahdistamaan. 15- vuotiaana kuulin olevani sairas. Peruuttamattomasti. Lääkitys on hyvin tarkka ja rajoittaa elämääni. Lukion ensimmäinen vuosi keskeytyi kun jouduin sairaalaan useammaksi kuukaudeksi. Vuoteen en tehnyt mitään. Verikokeissa ilmeni toinenkin sairaus. Lääkkeiden pitäisi auttaa. Näiden sairauksien kanssa pitäisi voi elää. Pitäisi. Ainut todistus pahasta olosta on pään sisässä. Tai ehkä olen vain laiska ja tottunut olemaan kotona.

Aloitin ammattikoulun. Siitä ei tullut mitään. Vuosi tyhjää.

Ehkä olisin saanut lukion suoritettua, jos olisin asennoitunut toisin. Ehkä nyt sen sijaan, että luuhaan vanhempieni nurkassa ja opiskelen alaa jota inhoan, voisin olla yliopistossa ja tuntea edes tekeväni jotain. Tuntea, että en ole perheeni häpeäpilkku. Vanhemmat nyökyttelee sukujuhlissa ja kertoo kuinka aloitin opiskelun. Kukaan ei sano ääneen sitä minkä kaikki tietää. Minusta on tulossa yksi niistä, joista kaikki aina puhuu. Ongelmatapaus. Syrjäytynyt nuori.

Joka päivä kuulen saman kysymyksen: "Miten koulussa meni?". Vastaus on aina sama. "Ihan hyvin".

En muista koska viimeksi kysyttiin "Miten sulla menee? Miltä susta tuntuu?"

Koulussa en ole käynyt kahteen viikkoon, mutta sitä ei vanhemmat tiedä. Joskus pyöräilen koululle asti, lukitsen pyörän ja käyn laittamassa kamani kaappiin. En kuitenkaan voi mennä luokkaan. En pysty siihen.  Palaan kotiin ja vihaan itseäni.

Useimpina päivinä en jaksa edes nousta aamulla sängystä. Olen hereillä, mutta en nouse. En ennen kuin koulu on jo alkanut ja tiedän, että on liian myöhäistä tehdä mitään. 

Huomenna on tiistai. En halua mennä nukkumaan. En halua, että huominen tulee koskaan.

Mitä tahansa teenkin, se tuntuu pahalta. Jos en mene, ahdistun. Jos menen, ahdistun.

Johtuuko tämä siitä, että olen sairas? Olenko vain tällainen luonne? Onko minulla vain asenne ongelma?

En voi puhua näistä asioista rehellisesti kenellekkään. Olen yrittänyt. Se on joka kerta vain pahentanut tilannetta. Ehkä blogi on juuri se mitä tarvitsen.