Ahdistuneiden teinityttöjen blogeja on internet pullolaan joten ei kai se kaadu vielä yhteen.
En tosin enää ole teini, ainakaan pitkään. Siitä ihmiset jaksaa muistuttaa. En ole enää lapsi, en voi käyttäytyä kuin sellainen. Pitää aikuistua ja muuttaa omilleen. Pitää hankkia koulutus, työ ja oma asunto. Pitää olla tuottava ja itsenäinen yhteiskunnan osa.
Entä jos on sössinyt asiansa niin pahasti, ettei koskaan tule seisomaan omin jaloin?
Myöhäisessä teini-iässä alkoi ahdistamaan. 15- vuotiaana kuulin olevani sairas. Peruuttamattomasti. Lääkitys on hyvin tarkka ja rajoittaa elämääni. Lukion ensimmäinen vuosi keskeytyi kun jouduin sairaalaan useammaksi kuukaudeksi. Vuoteen en tehnyt mitään. Verikokeissa ilmeni toinenkin sairaus. Lääkkeiden pitäisi auttaa. Näiden sairauksien kanssa pitäisi voi elää. Pitäisi. Ainut todistus pahasta olosta on pään sisässä. Tai ehkä olen vain laiska ja tottunut olemaan kotona.
Aloitin ammattikoulun. Siitä ei tullut mitään. Vuosi tyhjää.
Ehkä olisin saanut lukion suoritettua, jos olisin asennoitunut toisin. Ehkä nyt sen sijaan, että luuhaan vanhempieni nurkassa ja opiskelen alaa jota inhoan, voisin olla yliopistossa ja tuntea edes tekeväni jotain. Tuntea, että en ole perheeni häpeäpilkku. Vanhemmat nyökyttelee sukujuhlissa ja kertoo kuinka aloitin opiskelun. Kukaan ei sano ääneen sitä minkä kaikki tietää. Minusta on tulossa yksi niistä, joista kaikki aina puhuu. Ongelmatapaus. Syrjäytynyt nuori.
Joka päivä kuulen saman kysymyksen: "Miten koulussa meni?". Vastaus on aina sama. "Ihan hyvin".
En muista koska viimeksi kysyttiin "Miten sulla menee? Miltä susta tuntuu?"
Koulussa en ole käynyt kahteen viikkoon, mutta sitä ei vanhemmat tiedä. Joskus pyöräilen koululle asti, lukitsen pyörän ja käyn laittamassa kamani kaappiin. En kuitenkaan voi mennä luokkaan. En pysty siihen. Palaan kotiin ja vihaan itseäni.
Useimpina päivinä en jaksa edes nousta aamulla sängystä. Olen hereillä, mutta en nouse. En ennen kuin koulu on jo alkanut ja tiedän, että on liian myöhäistä tehdä mitään.
Huomenna on tiistai. En halua mennä nukkumaan. En halua, että huominen tulee koskaan.
Mitä tahansa teenkin, se tuntuu pahalta. Jos en mene, ahdistun. Jos menen, ahdistun.
Johtuuko tämä siitä, että olen sairas? Olenko vain tällainen luonne? Onko minulla vain asenne ongelma?
En voi puhua näistä asioista rehellisesti kenellekkään. Olen yrittänyt. Se on joka kerta vain pahentanut tilannetta. Ehkä blogi on juuri se mitä tarvitsen.
