Usein tuntuu kuin mitään muuta ei olisikaan kuin tämä huone.

Taas makasin pimeässä miettimässä, miten kaikki tuntuu vain unelta. Lapsuus, perhe, ystävät. Todellisuudessa on vain kellon tikittävä ääni ja tuntikausien odotus. Voisin ottaa unilääkkeen, mutta se tuntuu vastemieliseltä. En halua enää yhtään pilleriä.

Ne ehdottivat taas uutta lääkettä. Sellaista joka tekee iloiseksi.

Lääketiede on sitten ihmeellistä. Potilaasta ei tarvitse edes tietää muuta, kuin muutama rivi tekstiä. Pillerit kouraan ja seuraava vuoronumero. Muilla sairauksilla ja menneisyydellä ei ole mitään merkitystä mielialaan. Kaikki johtuu aivojen välittäjäaineista.

Pistää epäilemään ammattitaitoaan.

Olen kyllästynyt neuloihin ja testeihin ja pillereihin ja lääkäreihin. 

Siltikin. Ajatus omalla tavallaan houkuttaa. Tiedän, ettei mikään pilleri tee ketään iloiseksi. Olisihan se kuitenkin ihanaa jos se olisi niin helppoa. Otetaan vain pilleri ja maailma muuttuu toiseksi.

Viime kerralla se teki vain agressiivisemmaksi. Enkä enää voinut kirjoittaa.

Tiedän, että masennus lääkkeet aiheuttaisivat lähipiirissä paheksuntaa. Miten usein olenkaan kuullut, että "MINÄ en ainakaan IKINÄ sellaisiin koskisi".

Sitä vain miettii, että jos on mahdollisuus, pienikin, että voisin olla niinkuin kaikki muutkin... ottaisinko sen? Tällä hetkellä tuntuu, että mikä vain olisi parempi kuin vain maata eristyksissä maailmalta, piilossa huoneeni perällä haluamatta koskaan tulla ulos, kiroten samalla yksinäisyyttään.

Haluaisin nauttia samoista asioista kuin muutkin. Nyt en voi käydä edes kaupassa.