Turhautuneena opettajat ja vanhemmat raahasivat minut sitten neuvonpitoon, jossa päätettiin, että pidän ainakin pari kuukautta koulusta taukoa ja palaan suorittamaan atto-aineita (samoija aineita kun perus koulussa, ymmärtääkseni), jos jaksaminen sallii.

Se oli helpottavaa. Ensin tunsin syyllisyyttä kun keskeytin taas koulun. Nyt kuitenkin varmuus palaamisesta on. 

Olen herännyt joka aamu viimeistään klo 9 ja mennyt ajoissa nukkumaan. Joinakin päivinä en ole jaksanut kuin maata sängyssä suurimman osan päivää, joinakin päivinä olen ollut liikkeellä paljonkin. Yritin käydä ulkona kavereideni kanssa, mutta siitä ei tullut mitään. En jaksanut tehdä mitään. Nukahdin suoraan kotiin päästyäni.

Tuntuu kuin olisin jotenkin vammainen. Niin kai olenkin. Suututtaa jatkuvasti. Olisi ihanaa olla jollekkin vihainen, mutta mitään ei ole mille voi raivota. Paitsi tietenkin itselleni. Nyt olen vain epämääräisesti vihainen.

Tänäkin aamuna heräsin painajaiseen. Se tuntuu vieläkin todelta. En saa rauhaa. Haluaisin paeta tätä tunnetta, mutta mikään ei auta.

Koulussa ollessani näin usein painajaisia jossa tapoin, tai tein muuten vain silmitöntä väkivaltaa. Niissä unissa oli edes jotain nautinnollista. Nyt uneni sisältävät enemmänkin nöytyytetyksi tulemista, eikä herääminen auta. Muistan vain, että häpeä on todellista.