Olen yrittänyt saada jotain aikaseksi. Tai ainakin olen asennoitunut niin, että nyt saa angstaus riittää. Siksi tuntuu kai niin pahalta, etten ole taas päiviin tehnyt yhtään mitään. Ensimmäisen blogi kirjoituksen jälkeen aloin taas miettimään, että kyllä jotain on tehtävissä, ei se ainakaan mitään auta jos jään sängyn pohjalle makaamaan.

Siivosin huoneeni pintapuolin,selvitin hiukset ja kävin pyöräilemässä ja ihailemassa sykysä. Päätin, että nyt saa riittää, seuraavana päivänä menen kouluun.  Saatiin taas nähdä miten mun päätökset pitää.

Illalla puhuin nettikaverini kanssa skypessä ja pelasin LoLia. Huomasin, ettei siitä tule mitään, sillä pieninkin jännitys aiheutti adrenaliini purkauksen ja sydän alkoi hakkaamaan hullun lailla. En muista koskaan reagoineeni näin. En ole koskaan ollut taipuvainen panikoimaan.

Sydämen tykytys ei laantunut koko yönä, enkä saanut nukuttua. En saanut tehtyä mitään.

Kaksi päivää mennyt ja sama jatkuu. Tunnen sydämen sykkeen lähes jatkuvasti. Puhuin tästä vanhempieni kanssa. Eivät tunnu olevan kovin huolissaan. Kuittasivat, että saattaa johtua stressistä. Äiti puhui jotain lääkäri ajan varaamisesta, mutta en usko että tulee sitä tekemään, jos en siitä muistuttele. En kehtaa. Isä antoi ymmärtää, että en voi lääkärissä kokoajan ravata ja, että onhan sitä muillakin ihmisillä ongelmia.

Olen ollut molemmista sairauksistani oikeassa, toisen kohdalla jouduin vaatimaan lääkäreitä ottamaan testit. Tiedän jos jokin on vialla. Silti ihmiset taitavat pitää minua vain vainoharhaisena ja kuolevaa pelkäävänä, lääkärinkirjasta tauteja hullunkiiltosilmissä etsivänä, omaa napaansa tuijottavana, kiukuttelevana kakarana.

Ehkei se ole niin kaukana totuudesta. Onko luvallista ahdistua ajatuksesta, että todenäköisesti kuolen nuorena? 

Kun sairastuin, ihmisiä jaksoi vielä kiinnostaa ja ymmärrystä riitti. Vähäksi aikaa. Vuosien kuluessa olen tullut sairaammaksi ja väsyneemmäksi, mutta kai minun pitäisi jo osata elää tämän kanssa? Kai minun pitäisi osata muuttaa asenne ja päättää piristyä ja aktivoitua. 

Tuntuu että hukkasin punaisen langan tässä kirjoittaessa. Olisi vielä paljon sanottavaa, mutten saa sitä muotoiltua järkevästi. Toiseen kertaan siis.